Hellurei ja ihanaa tiistaita!

Havahduin eilen taas omiin uskomuksiini siitä, että mitkä oireet kertovat minulle, että olenko kipeä.

Edellisenä päivänä illasta alkoi päänsärky. Minulla harvoin on pää kipeä. Ajattelin kuitenkin, että se menee yön aikana ohi.

Aamulla kun heräsin, olo oli ihan hyvä, vähän vielä hutera olo päässä. Aamujoogailujen jälkeen olo alkoi kuitenkin huonontua, tuli jotenkin etova olo ja välillä tuli kylmiä väreitä. Mietin, että onkohan minulla kuumetta.

Olin suunnitellut tälle päivälle muutamia työjuttuja ja koska liikunta on minulle tärkeää hyvinvointini kannalta, olin ajatellut että käyn juoksulenkillä. Ajattelin, että no jos minulla ei ole kuumetta, niin voin mennä lenkille.

Ja sitten tuli taas tämä tiedostava pysähtyminen omien ajatusten äärelle. ”Ai pelkästään kuume kertoo sen, että olen kipeä ja vasta silloin voin levätä? Jos minulla on jostain syystä huono olo, vetämätön olo, mutta jos kuumetta ei ole, niin silloin en voi tai ei tarvitse levätä?”

Aiemmin olisin ajatellut, että ”ei minun mikään ole, kun ei ole kuumetta. Ihan hyvin voin lenkille lähteä” (eli olisin ihan totaalisesti sivuuttanut kehon viestit). Mutta nytpäs osasin toimiakin toisin, kuunnella kehoa ja antaa sille lepoa ❤️

Jäin pohtimaan tätä uskomustani ja huomasin sen tulevan ihan suoraa työelämästä. Organisaatiossa jossa olen työskennellyt, on ollut muutamia syitä, että voi olla töistä pois ns. omalla luvalla. Ja yksi näistä on kuume (muut on diagnosoitu migreeni ja oksennustauti). Jos jostain muista syistä kokee työkyvyn alentuneen tai että ei pysty olla töissä, tulee hakea lääkärintodistus asiaan.

Ja koska minä olen ainakin kasvanut tähän suorittamisen yhteiskuntaan ja olen halunnut olla hyvä työntekijä, niin töistä ei olla oltu pois kovin kepein perustein.

Korona mielestäni ravisteli hyvin tätä sairauslomakulttuuria. Jengihän on ollut ihan kipeänä töissä tartuttamassa muita ennen koronaa. Ei silloin pieni lämpö, flunssat yms. ole kotiin meitä jättänyt (ei minua ainakaan ja tiedän, että en ole ainut).

Korona toi tähän uutta näkökulmaa, toki radikaalilla tavalla, mutta kunpa tässäkin asiassa löydettäisiin se kultainen keskitie, tasapaino.

Mutta jos voisimmekin enemmänkin kuunnella oman kehon viestejä siitä, että olenko minä tänään työ- tai toimintakykyinen, huolimatta siitä mikä ”diagnoosi” minulla on? Mitä mieleni minulle kertoo, olenko työkykyinen tänään?

Onko keho ja mieli samaa mieltä asiasta? Voi olla tilanteita, että keho kertoo väsymyksestä ja levon tarpeesta erilaisin viestein, mutta mieli sanoo, että ei se mitään ole, töihin vaan.

Tai voi olla myös niin, että keho toimii hyvin ja optimaalisesti, mutta mieli sanoo, että et ole työkykyinen, ei jaksa tai ei huvita.

Voinko rehellisesti ja totuudenmukaisesti käydä tätä keskustelua itseni kanssa? Ja löytääkö keho ja mieli yhteisen sävelen, yhteisen totuuden asiasta?

Mielenkiintoista on myös pohtia, että minkälainen kulttuuri sairauslomien suhteen työpaikalla vallitsee? Ihannoidaanko työyhteisössä henkilöitä, jotka tekevät töitä sairaana? Ja toisaalta, miten suhtaudutaan niihin työntekijöihin, jotka ovat paljon sairauslomalla? Onko etätyö tuonut tähän uusia aspekteja? Tehdäänkö töitä sairaana kotoa käsin?

Sairauspoissaoloihin on hieno ja järkevä systeemi kehitetty ja jonkinlaiset yhteiset säännöt tuleekin olla, sitä en ollenkaan kiellä. Mutta nämä haasteet syntyvätkin nimenomaan meidän ihmisten tulkinnoista, aiemmista kokemuksista ja uskomuksista näitä asioita kohtaan. Eihän esimerkiksi sairauspoissaolo-ohjeissa ole sanottu, että jos sinulla ei ole kuumetta, olet työkykyinen. Se on vain minun tapani ollut tulkita tilannetta.

Olisipa ihana kuulla sinun ajatuksia tästä aiheesta! Mitä tämä aihe sinussa herätti, triggeröikö /ärsyttääkö ehkä joku asia? Havahduitko pohtimaan omaa suhtautumista sairauslomiin, kehon viesteihin, omiin ajatusmalleihin? Jaa mulle sun tuumailuja, voit vastata suoraa tähän sähköpostiin ☺️

Oman kehon kuuntelua tähän viikkoon,

Jaana ❤️